Winners never quit, quitters never win

Polven kuntoutus opetti minulle yhden tärkeimmistä iskulauseista elämässäni - winners never quit, quitters never win.

Haluan jakaa kokemukseni kuntoutusprosessista, jotta edes yksi ihminen siellä ruudun toisella puolella voisi kokea saavansa vinkkejä, apua motivaation löytämiseen tai mitä tahansa, mikä auttaisi läpikäymään kunnialla oman kuntouttamisjakson.
Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa kun kepit lensi turhautumisen johdosta pitkin lattioita. Välillä tuntui, ettei toiset edes voi käsittää kuinka turhauttavaa on olla täysin toisista ihmisistä riippuvainen. Edes vesilasia en pystynyt itse hakemaan keppien vuoksi. Tämä on myös yksi syistä miksi tätä kirjoitan - haluan, että jos yksikään samanlaisissa fiiliksissä kamppaillut tämän lukee tietää ettei ole ainoa.

Polvestani korjattiin irronnut sisäkierukka sekä kiinnityksestään irronnut jänne polven takaosasta. Harvoin tässä iässä enään kivusta tulee itkettyä, mutta sanottakoon että leikkauksen jälkeinen yö sairaalassa oli elämäni kamalimpia kokemuksia. Siitäkin selvisin ja kotiin mukaan lähti reidestä nilkkaan ulottuva polvituki kolmeksi kuukaudeksi keppien lisäksi.

Alun tunteistä päällimmäisenä muistan jyllänneen epätoivon. En saanut omin avuin nostettua jalkaa sängyltä, en kenkiä jalkaan saati koukistettua jalkaa. Kuntoutusohjeet oli kuitenkin jo annettu - jalan liikeratojen tulee palautua ennalleen. Siitä se lähti, äidin avustuksella milli kerrallaan, päivä kerrallaan. Monet kerrat itku silmässä yritin koukistaa jalkaa saamatta sitä kuitenkaan liikahtamaankaan. Äiti oli mun tukena silloin enemmän kuin kukaan muu, aina se jaksoi sanoa "kyllä se menee, nyt ei oo hetki luovuttaa vaikka tekis mieli".

Pikkuhiljaa aloin huomaamaan, että jalka meni monta senttiä enemmän koukkuun kuin edellisellä viikolla. Muistan kun sain ensimmäistä kertaa itse uudet Niken tennarit jalkaani. Muistan kun sain jalkaa niin paljon koukkuun, että sain vessan oven täysin kiinni meillä on siis aivan minimaalisen kokoinen vessa.. Silloin taisi vierähtää myös pari kyyneltä, mutta tällä kertaa ilosta. 

Kuntoutus myös opetti henkisesti vahvemmaksi. Kodin ulkopuolella en halunnut olla heikko, vaikka välillä kyllä pakka levisi koulussakin. Kun ottaa oikean asenteen, voit yllättyä kuinka pitkälle jo se pelkästään sinua vie. 

Saatuani kuukauden jälkeen luvan varata painoa jalalle takaraivooni hiipi pelko - mitä jos polvi ei kestäkään painoa? Hiljalleen aloin kuitenkin luottamaan, sillä polvi kesti vaikkakin liikkuminen vaati keskittymistä heikon lihasvoiman vuoksi. Ensimmäisenä taakse jäi koulun hissi. Teputin rappusia hitaasti mutta varmasti kohti ylempiä kerroksia, kohti terveempää jalkaa.

Liikeradoista koukistus palasi ennalleen ennen suoristusta, mutta ensimmäisen jälkikontrollin jälkeen onnistumisen riemu muuttui jälleen pieneen epätoivoon - polven suoristus oli korjattava nopeasti tai liikerata tulisi jäämään vajaaksi. Edessä oli siis monet hetket lattialla istumista ja polven suoraksi painamista. Se kannatti ja seuraavasta kontrollista kävelin ulos tyytyväisenä. 

Kaksi viikkoa varauskiellon loppumisesta koitti lähtö Unkariin viikoksi. Jännitti miten polvi tulisi kestämään kaiken sen kävelyn, mutta turhaan. Sitkeä reilu kuukauden kuntoutus palkitsi upealla viikolla ilman ainuttakaan polvisärkyä. 

Lihasvoima palautui paljon jo pelkällä kävelyllä, mutta käsky kävi tottakai myös kuntosalille ja sehän oli kuin unelmien täyttymys - takaisin treenin pariin, ah. Palasin myös body pump tunneille jättäen kuitenkin jalkasarjat ensin tekemättä. 

Kuntoutusliikkeinä salilla tein mm. jalkaprässiä, maastavetoja tangolla sekä kahvakuulalla, yhden jalan maastavetoja ja  kyykkyjä ilman painoja kumilanka polvien ympärillä. Hiljalleen uskaltauduin myös pumpissa kyykkäämään kahden jalan kyykkyjä ja muistan kyllä ensimmäisen kerran varmasti koko loppuelämäni. Tangossa oli 2,5kg/pääty ja vasen jalka tärisi niin paljon ettei ole tosiakaan. Verrattakoon, että nyt teen kyykkyjä 12,5kg/pääty :) Askelkyykkyjä pystyin normaalisti tekemään vasta viime syksynä. Juosta sain heinäkuussa, jolloin palasin myös hevosen selkään uudelleen. Molemmat hetket olivat unohtumattomia.

Lopullinen palkkio ahkerasta työstä koitti Joulukuussa. Pääsin kolmen päivän Body Pump ohjaajakoulutukseen Helsinkiin ja sain ohjaajan paikan Kouvolan FunFitiltä. Kolme päivää, viisi kertaa pumppi läpi ja siihen pari muuta tuntia vielä päälle. Polvi kesti ja olin onnellinen ja ylpeä itsestäni.

Kuntoutusprosessin aikana opin uskomaan itseeni, opin arvostamaan arjen pieniä iloja enemmän ja tajusin kuinka tärkeää on omistaa ihmisiä, jotka uskoivat minuun silloinkin kun itse en siihen pystynyt. Viime kevät oli rankka, mutta en vaihtaisi sitä pois. Arvet kulkevat mukanani ja muistuttavat minua siitä, että kyky liikkua ei ole itsestäänselvyys. 

Aseta tavoite. Oli se sitten kenkien jalkaan saaminen tai jalan koukistus millin enemmän kuin eilen, kunhan sinulla on jotain mitä kohti pyrkiä. Jos tuntuu, että olet pohjalla muista että ainut suunta on ylöspäin ja sen jälkeen enää vain taivas on rajana. 

Välillä on okei tuntea ettei mistään tule mitään, mutta sen jälkeen on kuitenkin aika kasata itsensä ja ryhdistäytyä koska

winners never quit and quitters never win.