kun unelmat eivät toteudukkaan

Nyt ehkä vihdoin olen valmis kirjottamaan aiheesta joka on minulle paitsi äärimmäisen lähellä sydäntä, myös äärimmäisen arka asia puhua. Tämä teksti kertoo tarinan siitä kuinka nuoren tytön unelmat murskautuvat, kuinka siitä noustaan vain toteamaan niiden murskautuminen uudelleen ja millaisen aukon lajista luopuminen jättää vielä vuosienkin jälkeen. Avaan nyt ikkunan elämääni uudesta näkökulmasta, are you ready?


Hexter.

Aloitin ratsastamisen vaahtosammuttimen kokoisena viiden vuoden iässä. 11-vuotiaana siirryin Kouvolaan ja samalla sain ensimmäisen vuokraponini, mitkä opettivat nuorelle ratsastajalle vastuuta ja kehittivät tottakai ratsastajana eteenpäin huimin harppauksin. Vuoden 2005 lopulla tapahtui jotain mikä muutti täysin siihen astisen harrastamiseni suunnan. Kaksi tuttavaani ostivat saksasta nuoren, lahjakkaan esteponin taatakseen minulle mahdollisuuden nousta vielä joskus jopa SM-tasolle asti. Minä, Laura 12 vee, olin ensimmäinen ihminen, joka hyppäsi Hexterillä enkä ikinä tule unohtamaan sitä hetkeä. Tuntuu ihan tolkuttomalta ajatella kuinka nuori sitä silloin oli, huhhuh.. Nojoo, anyways, siitä alkoi tiivis valmentautuminen ja lajille omistautuminen, joka opetti ennenkaikkea periksiantamattomuutta, tahtoa ja uskoa niihin unelmiin. Monet kerrat muistan valmennusten jälkeen itku silmässä miettineeni, että ei tästä tule yhtään mitään.Ei siinä kuitenkaan auttanut kuin nostaa leuka rinnasta ja puskea eteenpäin. 
Etenimme hiljalleen tilanteesta, jossa ponilla ei oltu ikinä hypätty, tilanteeseen jossa pystyin hyppäämään jopa 120cm ratatehtäviä. Oli uskomatonta ajatella, että kaikki se työ alkoi pikkuhiljaa palkita ja seuraavan vuoden tavotteissa häämötti alkava kilpailukausi. 


Hexter, Levantina.

Vuoden 2008 loppukesästä tapahtui kuitenkin jotain, mikä muutti kaiken. Valmennuksen jälkeen tuli tallinpihalla sekava tilanne ja tuttuni hevonen potkaisi minua suoraan oikeaan polveen. Tuomio oli yksiselitteinen - kierukkavamma, määräys Tulikouran leikkauspöydälle ja ainakin vuosi sivussa. Muistan kun kuulin ponin myynnistä ensimmäisen kerran - en saanut henkeä ja romahdin polvilleni keskelle hiekkapihaa. Tuntui kuin maailmani olisi kirjaimellisesti romahtanut. Kaikki se vuosien työ tulisi olemaan pian jonkun muun käsissä. Poissa. Sain unohtaa haaveeni viimeisestä ponikaudesta, sain unohtaa kaikki ne tavotteet jotka jäivät odottamaan toteuttajaansa. Edessä oli vain raskas kuntoutusjakso ja polvea koristaa edelleen arvet muistona siitä, kuinka karvas hinta loukkaantumisella oli.


Erkas, Charlotte.

Kuntoutuksen jälkeen kesti ennen kuin löysin poltteen lajiin uudelleen. Aloitin hissukseen, lähinnä vain omaksi iloksi keventelyn tuttavan hevosella. Olin kasvanut jo yli poneista ja oli aika siirtyä isompiin hevosiin. Vuonna 2009 polte alkoi heräillä rinnassani ja halusin takaisin kentälle. Halusin takaisin tekemään sitä mistä eniten nautin eli valmentautumaan tosissani. Vuosi 2010 meni tiiviisti tuttuni nuorta FWB-tammaa, High Tideä, treenaten ja vuoden lopussa oli uudet unelmat piirrettynä taivaalle. Vanhempani olivat valmiita ostamaan minulle osuuden tammasta - saisin vihdoin oman nimeni omistajan papereihin. Paperit olivat lähinnä allekirjoitusta vaille valmiit ja viikonloppuna oli tarkoitus lähteä kisoihin. Myöhäisenä marraskuun torstai-iltana teimme viimeiset tsekkaukset pikkuesteillä ennen kilpailuja - ja ne olivatkin taas viimeiset hypyt vähäksi aikaa. Tipuin niin, että vasen polvi pääsi vääntymään ja muistan tunteneeni, kuinka jotain hajosi. Tuomio oli murskaava - kierukkavamma ja jänteen repeämä, uudet treffit Tulikouran kanssa ja vuoden kuntoutusjakso. Toistamiseen katsoin unelmieni valuvan sormieni välistä enkä voinut uskoa sitä todeksi - kuinka huono tuuri voi ihmisellä olla?


High Tide, nuori 5v saksalainen tamma

Edessä oli jälleen pitkä kuntoutusjakso, tällä kertaa vielä edellistä pidempi vamman ollessa suurempi. Kevät 2011 meni polvea kuntouttaen - halu saada jalka kuntoon oli kova. Kevät vaihtui kesään ja ennen kuin sain lupaa edes juosta olin ollut uudelleen jo hevosen selässä. Takaraivossa kummitteli pieni pelko siitä miten polvi kestää ja mitä tapahtuisi jos sattuisin tippumaan. Kesällä 2011 sain mahtavan tilasuuden ratsastaa Sari Merilän myyntihevosia, valmentautua ja hyppäsin myös ensimmäiset kilpailuni vuosiin. En pysty sanoin kuvaamaan sitä tunnetta, kun loukkaantumisten ja vastoinkäymisten jälkeen seisoo palkintojen jaossa ja kun vastassa tietää olleen säännöllisesti kilpailleita, tasokkaita ratsastajia. Tulin, näin ja voitin ennenkaikkea itseni.


Charles. Kausala, alue-esteet 100cm.

Syksyllä 2011 alkoi abivuosi ja ratsastus jäi hetkeksi taka-alalle hieman haikein fiiliksin. Kävin kuitenkin syksyn mittaan liikuttelemassa erään tutun tammaa, mutta sen jäädessä ns. mammalomalle jäivät hevoset tällä kertaa hieman pidemmäksi aikaa. Halusin löytää jotain muuta, jotain millä täyttää lajin jättämää tyhjää oloa ja aukkoa. Aloin ohjaamaan ryhmäliikuntatunteja ja tunsin taas voivani pyrkiä uusia tavotteita kohti. Löysin jotain mihin panostaa ja jotain, jolle voisin antaa koko sydämeni. Vuosi 2012 meni lähes kokonaan uusissa fiiliksissä - kehitin itseäni ohjaajana ja treenasin omaksi ilokseni, muutin uuteen kaupunkiin ja aloitin opiskelut uudessa koulussa. Kaiken sen hullunmyllyn keskellä en edes osannut kaivata takaisin hevosten pariin. Tämän vuoden puolella alkoi jossain syvällä syttyä taas polte tehdä paluu lajin pariin. Kaikki ne muistot ja tunteet toteuttamattomista unelmista pääsivät ajoittain pintaan ja vanhoja kuvia ja videoita katsellessani kyyneleet vierivät pitkin poskiani. Miksi kaikki meni niin pieleen?


4v tulevaisuuden lupaus, mun tän hetken ehdoton suosikki

Tartuin puhelimeen ja soitin Sarille, jonka estehevosia ratsastin kesällä 2011 ja sovittiin treffit eräälle lauantaille. Pitkän tauon jälkeen kiipesin takaisin hevosen selkään ja tuntui aivan kuin taukoa ei olisi ikinä ollutkaan. Taidot olivat tallella ja en pysty sanoin kuvailemaan sitä fiilistä, joka tulee aina kun saa nuoren hevosen kulkemaan rentona itseään kantaen. Maanantaina hyppäsin ensimmäistä kertaa yli vuoden tauon jälkeen nelivuotiaalla saksalaisella nuorella ja silloin tajusin - tämä on juuri se asia, mitä tarvitsen sen tyhjän aukon täyttämiseksi. Tunsin kuinka vihdoin kaikki palaset tuntuivat olevan kohdallaan elämässä ja ensimmäistä kertaa aikoihin tunsin olevani aidosti täysin onnellinen.


Charles, Fleurine.

Ratsastus on laji, jota on vaikea selittää ihmiselle joka ei ole koskaan kokenut sen hienoutta. On vaikea kuvailla miltä se tuntuu, kun yhteistyö suuren, elävän olennon kanssa on saumatonta. On vaikea kuvailla, mikä tekee nuorten hevosten kanssa työskentelystä niin palkitsevaa. Se on kuitenkin jotain, mitä rakastan koko sydämestäni enkä mistään muusta lajista saa samanlaista tunnetta, samanlaista poltetta, sitä kuuluisaa rakkautta lajiin. Se vaatii lajina paljon, mutta antaa vielä enemmän.


Tästä voit lukea postauksen, jossa kerron polven kuntoutuksesta.