PETTYMYS

Viimeksi kun blogiin kirjoittelin, fiilistelin pääsyä Karjalan Kovimpaan. Fiilis omasta kehityksestä urheilijana on ollut viime aikoina luottavainen ja suunta on selkeästi oikea. Olen tehnyt kovasti töitä ja kahdessa vuodessa päässyt mielestäni jo aika hyvälle tasolle. Se on vaatinut muiden silmissä "uhrauksilta" tuntuvia asioita kuten aikaisin nukkumaan menemistä, juhlien väliin jättämistä ja levon priorisointia arjen keskellä.

Itselle ne ei kuitenkaan ole tuntuneet uhrauksilta. Olen onnellinen, että saan selvittää kuinka pitkälle voin tässä lajissa päästä. Nautin päämäärätietoisesta treenaamisesta ja siitä, että kovalla työllä saavutin paikan kilpailuun josta kaksi vuotta sitten juuri aloittaneena crossfit noviisina vain unelmoin.

Ja nyt, en pääsekään kilpailemaan.



Kuten varmasti muistattekin, loukkasin ranteeni juuri ennen juhannusta. Sain levolla käden siihen malliin, että pystyin suorittamaan karsinnan täysin ilman kipuja. Olin hyvin optimistinen sen suhteen, että saisin käden täysin kuntoon ennen kilpailuja ja pääsisin antamaan 120% itsestäni kilpakentälle yli puolen vuoden kilpailutauon jälkeen.

Kaikesta huolimatta ranne ei kuitenkaan tuntunut palautuvan normaaliksi vaikka välttelinkin kaikkia kipua tuottavia liikkeitä täysin. Viime maanantaina päätin varata ajan lääkäriin ja jo tiistaina ranne magneettikuvattiin. Varauduin henkisesti pahimpaan eli veneluun murtumaan ja 6 viikon kipsiin. Ajattelin, että mikä tahansa muu diagnoosi ei tuntuisi niin pahalta.

Keskiviikkona sain lausunnon juuri ennen töiden alkua. Osittainen nivelsidevamma, ei suositeltavaa lähteä kilpailemaan. En ehtinyt asiaa sen kummemmin käsittelemään, koska työt puskivat päälle ja keskityin illan täysillä vain valmentamiseen. Ei ollut aikaa käsitellä pettymystä tai tehdä virallisia päätöksiä.

Kun vihdoin illalla pääsin töistä, romahdin. Koko illan piiloteltu pettymys purkautui itkuna tyhjän kotiboxin lattialla ja kotona en päässyt eteistä pidemmälle. Vaikka sisimässäni tiesin, että kilpailuiden väliin jättäminen on ainoa fiksu päätös täydellisen kuntoutumisen kannalta, oli pettymys silti valtava. Jostain vuosien takaa kumpusi myös turhautuminen, sillä treenaaminen ja loukkaantuminen ennen kilpailukautta on hyvin vahvasti muistissa ratsastusvuosilta.



Olen kuitenkin tyytyväinen, että erityisesti viimeisen puolen vuoden aikana olen onnistunut kehittämään omaa ajatteluani ja mentaalista puoltani vahvemmaksi. On luonnollista kokea pettymystä, itkeä jos siltä tuntuu ja surkutella asiaa hetken aikaa, mutta vastoinkäymiset eivät lannista minua enää niinkuin ne joskus tekivät.

Tiedän, että se tehty työ ei ole mennyt hukkaan ja keskityn tällä hetkellä täysillä kuuden viikon päästä alkavaan Unbroken karsintaan. Ennen kaikkea pidän katseen omissa pitkän tähtäimen tavoitteissa ja niiden kannalta on äärimmäisen tärkeää päästä treenaamaan jälleen 100% ehjällä ranteella. En halua katsoa taaksepäin ja todeta, että rikkinäisellä ranteella kilpaileminen kaduttaa ja huomata, että olen ollut puoli vuotta hommassa mukana kipeällä kädellä kun en malttanut hoitaa sitä ajoissa kuntoon.

Kun pääsen kilpailemaan, haluan pystyä antamaan itsestäni 120%. Haluan nauttia siitä tunteesta, joka kutittaa vatsanpohjassa ennen lähtömerkkiä. Haluan fiilistellä itsensä haastamista ja kaikkensa antamista murehtimatta ja ajattelematta, että "toivottavasti lajeissa ei ole paljoa front räkissä tehtäviä asioita..".

Pystyn kääntämään pettymyksen tunteen voimavaraksi treenatessani kohti Unbrokenia. Muistaessani kuinka paljon kilpailuiden missaaminen harmitti, jaksan puskea itseäni vielä määrätietoisemmin kohti seuraavaa kilpailumahdollisuutta.


* Toppi saatu Tafferilta. 100% suomessa valmistettu urheilutuote.