Eräs kaveri puhui jokin aikaa sitten kuinka olivat tyttöystävänsä kanssa miettineet elämän vau hetkiä. Tällaiset hetket pysäyttävät, muuttavat elämäsi suuntaa tai jättävät sinuun muuten lähtemättömän jäljen. He olivat tulleet siihen tulokseen, että heidän vau hetkensä antoivat vielä odottaa itseään. Elämä on mukavaa, se rullaa omalla painollaan eteenpäin, mutta ei ole vielä tuonut eteen juuri sitä hetkeä jolloin oma elämä lähes pysähtyy ja koet jotain, mitä voit kuvailla vain sanalla "vau".
Muistan, kuinka tämä keskustelu sai minut miettimään omaa elämääni. Minun elämäni vau hetki, hetki joka muutti elämäni ja jonka tulen muistamaan niin kauan kuin elän, tapahtui 11.11.2014. Sain puhelun, jonka jälkeen teki mieli itkeä onnesta, hyppiä pitkin salia (kyllä olin juuri silloin treenaamassa) ja soitin samantien poikaystävälle. "Arvaa mitä? Minua pyydettiin äsken osakkaaksi Lahden tulevaan CrossFit boxiin!"
Jos palataan tuosta hetkestä neljä vuottta taaksepäin vuoteen 2010, tapahtui myös jotain joka pysäytti minut ja muutti elämäni suuntaa. Silloin en itkenyt onnesta. 11.11.2010 loukkaannuin toisen kerran ja unelmani kilparatsastajana romuttuivat - taas uudelleen. En uskonut tuolloin, että tapahtuneella voisi olla mitään tarkoitusta. Muistan itkeneeni äidille ja kysyneeni "miksi juuri minä, miksi tämä tapahtuu taas mulle?" Nyt kun katson elämää taaksepäin tiedän, että juuri niin piti tapahtua. Unelmien piti romuttua, jotta ne tekisivät tilaa uudelle unelmalle. Kun nyt neljä vuotta myöhemmin soitin äidille kertoakseni uutisista, tunsin lämpimät onnen kyyneleet poskillani. "Äiti tiedätkö, ehkä kaikella oli sittenkin tarkoituksensa. Ilman loukkaantumisia ja kaikkia niitä menetyksiä en ikinä olisi nyt tässä."
Ympyrä sulkeutuu. Tapahtumat löytävät tarkoituksensa. En epäröinut osakkuutta hetkeäkään. Tietysti matkalla on tullut epätodellinen olo, pelko siitä että mitä jos joku viekin tämän kaiken nyt pois? Jotkut ovat ehkä ihmetelleet kuinka onnekas olenkaan tällaisen mahdollisuuden osuessa kohdalle. Taustalla on kuitenkin muutakin kuin ripaus onnea. Olen hyvin hoidetuilla työtehtävillä vuosien kuluessa osoittanut olevani tämän mahdollisuuden arvoinen. Olen käynyt koulutuksia, tehnyt vapaaehtoisesti ohjelmointeja ja ennenkaikkea, olen näyttänyt intohimoni lajia kohtaan.
Hyvin lyhyessä ajassa muutuin opiskelijasta nuoreksi, rohkeaksi yrittäjän aluksi. Suoritan opintoni loppuun nopeutetulla aikataululla ja minun olisi tarkoitus valmistua jo kesän jälkeen. Ensi kevät tulee olemaan työntäyteinen, mutta tiedän ettei sillä ole merkitystä. Olen löytänyt ympärilleni mahtavia ihmisiä jotka tukevat minua ja joiden kanssa on mahtavaa tehdä töitä. Olen taistellut itseni ylös pettymyksistä ja löytänyt vihdoin intohimoni. Ja mikä sen hienompaa kuin yhdistää ura ja intohimo, right?