KIITOLLINEN

Istun yksin xoco kaakaomukini kanssa kynttilöiden valaisemassa asunnossani ja suljen silmät. Akustinen musiikki soi taustalla ja hengitän syvään. Tiedättekö, tänään on ollut yksi elämäni ihmeellisimmistä päivistä. 

Haluan uskoa jollakin kierolla tapaa kohtaloon ja siihen, että kaikella on tarkotuksensa. Haluan uskoa siihen, että raskaampia elämänvaiheita seuraa aina parempia vaiheita. Olen vuosien varrella oppinut käsittelemään hevosunelmien romuttumisesta aiheutuneet pettymyksen ja jopa katkeruuden tunteet. Kahdesti loukkaantuminen ja elämän rapakosta ylös rämpiminen kasvattivat minusta vahvan, päättäväisen naisen joka päätti, että löytää vielä sen oman juttunsa ja seuraa äidin ohjeiden mukaan unelmiaan. 

Kun nyt kaakaomukin äärellä tarkastelen elämääni taaksepäin, en vaihtaisi hetkeäkään pois sillä tiedän, että ilman niitä hetkiä, ilman niitä virheitä en olisi tänään tässä tilanteessa. Jos rehellisiä ollaan, itkin muutaman onnen kyyneleen tänään puhuessani äidin kanssa puhelimessa. Tänään sain puhelinsoiton, joka luultavasti muutti elämäni. Ja tunnen äärimmäisen suurta kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että äiti jaksoi tsempata minua polvileikkausten jälkeen. Kiitollisuutta siitä, että olen löytänyt ympärilleni niin uskomattomia ihmisiä jotka ovat uskoneet minuun silloinkin kun en ole siihen itse pystynyt. Olen tehnyt virheitä, olen ollut heikko ja kateellinen vahvemmille. Nyt tiedän, että välillä on oltava heikompi jotta voi tulla vahvaksi. Välillä on kadotettava se oma tiensä vain, jotta voi löytää sen entistä varmemmin uudelleen.

Kukaan ei voi meille kertoa miltä elämämme näyttää viiden vuoden kuluttua. Kukaan ei voi tietää kuinka pitkälle ottamamme riskit kantavat. Uskon kuitenkin siihen, että intohimo vie meitä kohti onnellisempaa elämää. Ja muista "In the end we only regret the chances we didn't take."